Minulla olisi tällä hetkellä elämässäni aikaa istua koneella ja ahertaa. Luovuus ei kuitenkaan oikein virtaa. Suunnittelen joka päivä ”tänään pidän toimistopäivän”, mutta saan yleensä vain hyvin vähän aikaan, josta seuraa lievää itsesyyttelyä ja stressiä, sillä paljon olisi kuitenkin tehtävää.
Olen myös pikkuisen päästänyt irti siitä, millaiseksi olen halunnut tämän blogin kehittyvän. Minun ei varsinaisesti pitänyt alkaa raapustamaan tänne päiväkirjatyyliin, mutta nyt se tuntuukin yllättävän oikealta. Sen sijaan, että haluaisin näyttää jotakin superelämää matkoineen ja kauniine hotelleineen olenkin alkanut miettimään, ettei se ehkä olekaan minun suuntani. Sellaisia blogeja ja instagram-tilejä kyllä piisaa. Entä sellaisia, jotka uskaltavat olla suoria, vilpittömiä ja aitoja? Tuoda omia mielipiteitään ja aitoa elämäänsä julki? Haluan tästä eteenpäin näyttää tavallista, kaunista ja ihanaa elämääni enkä laittaa itseäni mihinkään kapeaan muottiin, jossa kaikki blogit ovat kuin samasta mallista revittyjä, samoine koriste-esineineen ja mainospostauksineen. Elämäni on sellaista kuin se on, epätäydellisyydessään täydellistä.
Olen ennenkin pohtinut sitä, mitä tällä blogilla voisi olla annettavaa ja olen ehkäpä vihdoin keksinyt asian, jonka olen jostain syystä ymmärtänyt muilla elämäni osa-alueilla, mutta en tällä saralla… Se on nimittäin se, että menestyäkseen ei tarvitse näyttää mallilta tai olla täydellinen, jotta voisi olla rakastettava. Kauniilla ulkonäöllä, rahalla tai maineella voi saavuttaa jonkin verran, mutta ihmisten todellinen kiinnostus kohdistuu kuitenkin ulkokuoren ja julkisuuskuvan takana olevaan henkilöön. Ihmiset haluavat tietää enemmän: kuka tuo tyyppi on – oikeasti? Minua ainakin kiinnostaa seuraamissani henkilöissä lähinnä se, miten he ajattelevat ja elävät eikä se, millaisia vaatteita he ovat tällä viikolla hankkineet ja onko heillä upea meikki vai ei. Ja kyllä, mitä vanhemmaksi tulee sen paremmin tämän ymmärtää. Toisin kuin ennen ajattelin, vähiten kiinnostava asia minussa on ulkonäköni, vaikka tämän ajatuksen vieminen käytäntöön vaatiikin vielä vähän työtä.
Ja näitä ajatuksia onkin viime aikoina ollut hyvä pohtia, sillä pian käsillä oleva kolmenkympin kriisi kolkuttelee ovella. Aineksia totaaliseen ja kaikenkattavaan kriisiin ei onneksi ole, mutta miesystäväni ei ole saanut minua vielä puhuttua ympäri, että juhlisin pyöreitä synttäreitäni, joka kertookin ehkä hieman ongelman vakavuudesta… (Tosin juuri sain puhelun, että lähdemmekin näillä näkymin heti synttäreideni jälkeisenä päivänä reissuun, joten minun ei näin ollen tarvitse järjestää mitään ainakaan Suomessa, sillä kyseinen päivä sattuu viikolle.)
Tänä keväänä olen repinyt henkisesti omia viisaudenhampaitani irti (nuoruuteni rippeiden lisäksi), mutta siitä huolimatta olen kuitenkin valmis uudelle, ihanalle ja elämänmakuiselle elämälle.
